Torstai 20.8.2015 -Vihdoin kilvanajoa omalla tasolla
Torstai oli odotettu ja pelätty päivä. Niin sanottu ”Marathon Stage”, joka siis tarkoittaa viikon rankinta puristusta. Meille se tarkoitti 123 kilometrin matkalle mahdutettua neljää vuorenylitystä ja lähes 4000 nousumetriä.
Aamu oli kaunis ja kirkas, mutta kylmä. Usva leijui jokilaaksossa, kun ajoimme seitsemältä aamiaiselle kisakylään. Oli aika taas jättää kaksi yötä kotinamme palvellut huoneisto ja muuttaa seuraavaan hotelliin.
Startti oli kahdeksalta ja jalat olivat betonia. Jussi kysyi ajohaluja aamiaisella ja totesin rehellisesti, että en tiedä. Ensimmäinen nousu sen näyttää, minkälainen päivä olisi tulossa. Sanoin kuitenkin ottavani rennosti kaksi ensimmäistä mäkeä ja jos jalka toimisi, niin vasta kolmannesta mäestä eteenpäin lähtisin ajamaan kovempaa.
Startissa nauratti vielä sekä Mikaa että minua. Tämän jälkeen en Mikaa nähnytkään kuin vasta maalissa. Kovassa kunnossa on kaveri – ikäisekseen 😉
Tie nousi heti startista kohti Col d’Azetia (1580 m korkea, 10,5 km pitkä nousu ja 757 metriä nousua). Se oli mielestäni mainio asia, sillä kylmässä aamu-usvassa ei ole kiva ajella montaa kymmentä kilometriä ennen kuin keho lämpiää. Vaikka jalat olivat jäykät, toimivat lihakset kuten eilenkin: varsin mallikkaasti. Nousu tuntui hyvältä ja pidin mäen kohtalaisen tasaisesta profiilista. Jyrkemmätkin pätkät putkelta ajettuna vain lämmittivät kehoa mukavasti. Ehkä tästä tulisi hyvä päivä.
Huipun lähestyessä näkyi aurinko vuoren takaa. Se värjäsi vihreät Pyreneet uskomattoman kauniiksi ja ajattelin, että näitä hetkiä varten on valmiina kestämään kipua ja kiipeämään kilometrejä. Vuoren yli päästyämme kylpi koko vastaseinämä valossa ja saimme laskea mäkeä auringon lämmittäessä mukavasti.
Kymmenen kilometrin kohtalaisen huonokuntoisen laskun jälkeen alkoi toinen nousu: Col de Peyresourde (1569 metriä korkea, 7,8 km pitkä ja 611 metriä korkeuseroa). Olin jättänyt laskussa Jussia ja Ollia sen verran, että päätin jatkaa yksinäni. Ehkä he saisivat minut kiinni – tai sitten eivät. Minua nopeammin aiempina päivinä ajaneet Mika ja Petri K. olivat kadonneet jo ensimmäisessä nousussa, enkä uskonut heitä enää näkeväni.
Nousu kulki kuitenkin todella hyvin ja ohitin paljon porukkaa. Hämmästyin, kun nousun puolivälissä näin tutun paidan: siinähän polki itse Karvinen. Saavutin hänet varsin kevyesti ja koitin kannustaa häntä ”hyppäämään takarenkaalleni”, eli lähtemään polkemaan kanssani kovempaa. Hän totesi, että menee jo maksimivateilla eikä aio poltella kaikkia tulitikkujaan jo toisessa nousussa.
No, minäpä poltan – niin kauan kuin kulkee! Ja annoin mennä.
Ylhäällä pidin hyvin lyhyen juomatauon ja lähdin tykittämään loistavassa kunnossa olevaa alamäkeä. Hyvin harvoin löytyy laskuja, joissa on riittävän vähän mutkia ja asfaltti niin hyvässä kunnossa, että voi päästellä huoletta yli 70 km/h pitkiä pätkiä. Tein laskussa taas uuden viiden kilometrin ennätykseni: 5min 22 sek, eli keskinopeus viiden kilometrin pätkällä oli karvan vaille 60km/h. Varsin hyvä vauhti, sillä matkalle osui pari kylää sekä muutama hidasteleva auto, jotka piti ohittaa. Niin, auto on vuoristotiellä paljon polkupyörää hitaampi. Sillä ei viitsi mukavasti ajaa serpentiinimutkaa neljääkymppiä – varsinkaan, jos kyydissä on muitakin kuin kuski. Ja mutkan jälkeen pyörä lähtee kuin tykin suusta jyrkkään alamäkeen, kunhan irrottaa otteen jarrukahvoilta. Auton massa taas pitää kiihdyttää kaasua painamalla ja harva autoilija nauttii kovin nykivästä menosta.
Alamäki loppui käytännössä suoraan ylämäkeen, jota oli luvassa 15,8 kilometrin ja 970 nousumetrin edestä. Port de Balèsia (1755 metriä) kohti polkiessa, pidin yllä varsin kovaa syketasoa. Koska en vattimittaria omista, niin sykkeeni toimii mittarinani. Kun menen rennosti, on se noin 140 lyönnin hujakoilla. Time Trialissa tunnin keskisyke oli 160 ja näin pitkässä päivässä kovaa poljettaessa 150 on osoittautunut siedettäväksi tasoksi.
Ajanotto päättyisi Port de Balesin päällä jatkuakseen taas kohtalaisen huonokuntoisen laskun jälkeen. Strategiani oli polkea mäen päälle täysillä ja pitää siellä sitten pidempi lepotauko. Ja tämän strategian myös toteutin.
Koska täällä ei juuri ruotsalaisia ole, on naapurimaiden välinen kilpailu lähinnä Suomi-Venäjä –ottelua. Venäläisiä kuskeja kun on ainakin kymmenkunta ja heidät tunnistaa kaukaa yhtenäisistä ajoasuista. Aina kun horisonttiin ilmestyi venäläinen, oli pakkomielteeni ohittaa hänet. Ylämäessä heitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, joka piti myös omaa tahtiani varsin hyvänä. Venäläisen ohittaessani tervehdin aina ystävällisesti sanomalla ”Priviet”, hymyilin ja poljin kovempaa. Naapurin päihittäminen on aina kivaa.
Kaksi kilometriä ennen huippua huomasin 100 metrin päässä ajavan Kirill-nimisen venäläiskuskin. Hän on hieman minua nuorempi ja olemme kisanneet monessa nousussa aika tasavahvoina. Nyt hänen raskas hengitys kuului kymmenen metrin päähän. Itsekin huohotin, mutta ajoin viereen, tervehdin, hymyilin, nousin putkelle ja kuulin kuinka Kirill vaihtoi isompaa vaihdetta ja lähti perään. Takaa-ajoa kesti vain parikymmentä metriä ja sitten Kirill ”bonkkasi” eli hyytyi aivan täysin. Ajoin maaliin niin kovaa kuin pystyin ja olin jo makoilemassa nurmikolla auringossa ja siemailin Coca Colaa, kun Kirill ylitti ajanottomaton täysin uupuneena. Tällä kertaa Jussi ei päässyt sanaseppoilemaan, että hävisin Kirillä.
Karvinen saapui kolmoskukkulan päälle yllättävän nopeasti (hän jäi minulle vain viisi minuuttia, vaikka oletin eron olevan suurempi) ja jäimme odottelemaan Jussia ja Ollia. Jussi saapui noin 20 minuutin kuluttua, mutta Ollilla oli taas ollut huono tuuri: kumi oli puhjennut ja aikaa paloi.
Keräsimme huipulla porukan kokoon ja lähdimme laskuun. Alamäen jälkeen olisi pitkä, n. 25 kilometrin laaksonpohja, jossa porukassa ajamisesta on hyötyä.
Moni ajattelee, että pyöräily on yksilölaji, mutta todellisuudessa maantiepyöräily on mitä suurimmissa määrin joukkuelaji. Joukkueessa on ajajilla erilaisia rooleja ja työnkuvia. Tällaisessa Haute Routessa kaikki toki ajavat vain itselleen, mutta tasaisella joukkue antaa todella paljon hyötyä, kun ajetaan jonossa ja vaihdetaan vetovuoroja tasaisesti. Jonon hännillä voi olla jopa välillä polkemattakin, vaikka kärkimies painaa menemään reidet hapoilla Varsinkin vastatuulella hyöty on todella suuri.
Viimeiseen nousuun lähdimme Karvisen kanssa rinta rinnan. Meillä oli hyvä parisuhdetta ylläpitävä tekijä: musiikki. Karvisen iPhone soitti pyörässäni olevan Bluetooth-kaiuttimen kautta nousumusiikkia, joten emme voineet ajaa kolmea metriä kauempaa toisistamme. Muutoin musiikki pätki.
Nousu Superbagnèresin (1791m) päälle oli 12 kilometriä pitkä ja nousi yhteensä 929 metriä. Todellisuudessa ylämäkeä ajettiin jo Bagnères-de-Luchonista saakka, eli yhteensä 18 kilometriä. Nousu oli välillä varsin jyrkkäkin, mutta pääsääntöisesti profiili oli 6%-8% välillä. Karvinen toimi vattimittarinani ilmoittaen aina, jos mentiin liian kovaa. Taivas oli sininen, laaksossa oli 30 astetta ja nousussa hiki valui pienenä jokena alamäkeen.
Päätimme ajaa yhdessä, sillä päivä oli ollut todella pitkä ja toisen tsempistä sai itsellekin voimaa. Kuitenkin viisi kilometriä ennen maalia saisi lähteä irti, jos menohaluja olisi. Viiden kilometrin kyltin nähtyämme päätimme yhteistuumin siirtää irtioton neljään, sitten kolmeen ja viimein kahteen kilometriin. Kahdessa kilometrissä Karvisella takareisi nykäisi alkavan krampin merkiksi ja totesin itsekin, että erityisiä haluja sankariajoon ei ole. Niinpä päädyimme ajamaan maaliviivan yli rinta rinnan. Väsyneinä, mutta ah, niin kliseisen onnellisina. Päädyimme jopa videolle (hyvin lyhyesti toki), joka on täällä.
Ylhäällä aurinko paistoi ja oli todella kuuma, vaikka olimme lähes 1800 metrin korkeudessa. Palkinto-olut maistui taivaalliselle ja Riders’ Lunch maittoi. Vihdoin nousin viimevuotiselle tasolleni, ollen etapin 152 ja toiseksi paras suomalainen. Vain Mika oli taas nopeampi. Se hänelle suotakoon, sillä hän on sentään luvannut hoitaa vaimonsa huomenna Toulouseen maaliviivalle kera parin kylmän samppanjapullon. Mukava vaimo – hänelläkin. Vaikka en vielä tunnekaan.
Syötyäni lähdin alas hotellille ja vasta alamäessä tajusin, kuinka pitkä ja jyrkkäkin nousu oli ollut. Järin tarkkoja muistikuvia minulla ei päivän mistään osuudesta ollut ja tätä kirjoitusta varten jouduimme yhdessä muistelemaan, minkälainen mikäkin pätkä olikaan. Väsymys ja rasitus sulkevat turhat asiat aivojen ulkopuolelle ja mieli keskittyy vain vaadittujen toimintojen ylläpitoon.
Bagnères-de-Luchon osoittautui todella mukavaksi kyläksi. Päädyimme syömään vaihteluksi vietnamilaista pienen kävelykadun varrelle ja saimme kuulla iloksemme kevyttä tunnelmamusiikkia, kun paikallinen torvisoittokunta latasi täysillä keuhkoilla marssimusiikkia pöytämme vieressä. Se siitä keskustelusta.
Ennen varsinaista illallista söimme Mikan ja Ollin kanssa ”pienet” alkupalat. Päivän karkeloissa kuluu tuhansia ylimääräisiä kaloreita, joten jostain ne on takaisin saatava.
Kävellessämme takaisin hotellille päädyimme simuloimaan ”pelotonin” eli pyöräilijäjoukon toimintaa, mikäli kävelijät toimisivat samoin. Se oli varsin hupaisaa. Kävelimme jonossa ja jonon ensimmäinen ilmoitti aina perässä tulijoille käsimerkein edessä olevista vaaroista. Sivulle huitomalla varoitettiin pysäköidyistä autoista, kättä alaspäin heiluttamalla ilmoitettiin sorasta asfaltilla ja kättä vasemmalta oikealle maata kohti heiluttaen kerrottiin jostain tien poikittain ylittävästä esteestä, kuten vaikka junaraiteista. Suojatietä ylittäessä etummainen nosti aina kätensä lähestyvien autojen suuntaan varoittaen autoilijaa perässä tulevista pyöräilijöistä (tässä tapauksessa kävelijöistä) ja tasaisin väliajoin joku jättäytyy jonon perälle nauttimaan energiageeliä tai pysähtyy porttikongiin tarpeilleen (tätä emme simuloineet).
Kyllä, näytimme idiooteilta, mutta siltä pyöräilijöiden käytöskoodisto kävelijöiden maailmaan näyttäisi. Vaimoni isoisää mukaillen: Pyöräilijää ei tule ymmärtää. Pyöräilijää tulee rakastaa.
Onneksi pian pääsee kotiin ja takaisin kiinni arkeen ja reaalimaailmaan. Ja perheen pariin!
Petri