Haute Route Pyreneet – päivä 7.

Perjantai 21.8.2015 – vihdoin maalissa kautta teknisten vaikeuksien.

Jos jokin asia tällä viikolla on ollut helpompaa kuin viime vuonna, niin aamuheräämiset. En tiedä miksi, mutta muistan viime vuonna, että viidentenä päivänä olin aivan rikki 5.30 herätyksiin. Toisaalta tänä vuonna kaikki hotellit ovat olleet lähempänä kisakylää eikä siirtymiin ole tarvinnut ensimmäistä aamua lukuun ottamatta varata puolta tuntia.

Tänäänkin startti oli käytännössä parvekkeemme alapuolelta. Siksi tulikin kiire.

On hämmentävää, että Le Majestic –nimisessä hotellissa tuntuu olevan majesteettiset puitteet, mutta mikään ei siltikään toimi. Tullessamme ei hissi toiminut. Onneksi pyöräilijät pitävät kiipeämisestä – ja todella painavien kassien raahaamisesta erittäin rankan päivän jälkeen. Nettiin pääsi ilman salasanaa, mutta se ei toiminut. Ja aamulla hotellin väelle tuli täytenä yllätyksenä, että heillä on 200 pyöräilijää kylässä, jotka kaikki syövät mysliä, jota he olivat laittaneet tarjolle. Kaikki astiat olivat loppu, kun saavuin aamiaiselle, joten meinasi tulla kiire starttiin. Ja tulikin.

Ehdin kuitenkin paikalle paria minuuttia ennen lähtölaukausta. Ilma oli kirkas, mutta kylmä. Tänään ajoimme ensiksi reilu 20 kilometriä alamäkeen tai tasaista, ennen ensimmäistä mäkeä. Aamun viileydessä tuollaisessa pätkässä tulee todella kylmä, varsinkin kun iltapäiväksi oli luvattu +30 astetta eikä muutoin ollut syytä pukeutua kovin lämpimästi. Ensimmäistä kertaa tällä viikolla jätin aluspaidankin pois ajopaidan alta ja puin päälleni tuuliliivin sekä irtohihat. Myös polvenlämmittimet jäivät kassiin. Käytin niitä jopa hieman liian lämpimillä keleillä, sillä viime vuonna oikea polveni aiheutti suurimmat ongelmat. Epäilin sen kipeytyneen lähes nollakelissä ajamisesta lyhyillä housuilla, joten halusin nyt varmistaa, että en tee samaa virhettä.

Vaikka päivän todo-listassa oli vain yksi mäki, oli silti luvassa työntäyteinen päivä. 1200 metriä nousua ja 155 kilometriä. Lähdin taas asenteella, että katsotaan, miten kulkee.

Mäki, eli Col de Menté oli jyrkkä, keskiarvoltaan 9,8% nousua ja 9,2 kilometriä pitkä. Se nousi 1349 metrin korkeuteen ja kyllä, siinä sai tehdä ihan kunnolla töitä. Aamulle herätessäni totesin aivan ensimmäisenä, että jalat tuntuvat mahtavilta. Jäykkyys ja kivut olivat kadonneet yön aikana jonnekin, mutta jostain syystä mäessä ei menohaluja erityisemmin löytynyt. Syke pysyi kohtalaisen alhaisena (n. 145 tienoilla) koko nousun, enkä mäessä saanut Karvista kiinni lainkaan. Myös Jussi meni menojaan ja Mika luonnollisesti. Vain Olli ajeli minua hiljemmin kukkulan laelle.

Ylhäällä kuulin, että laskun ensimmäiset kaksi kilometriä oli otettu pois kisaosuudesta liian vaarallisina kilpailtavaksi. Niinpä odotimme koko Suomi-porukan kasaan ja lähdimme laskemaan hiljalleen käsittämättömän epämiellyttävää, sorapintaista asfalttia kohti parempia pinnoitteita.

Parin kilometrin jälkeen kurvattiin taas ajanottomaton yli ja kilpa alkoi. Olin Karvista 16 minuuttia kokonaisajassa perässä ja laskeskelin, että todella hyvällä ajolla, voisin häntä saada kiinni. Vitsailin illallispöydässä, että pieni sabotaasi hänen pyörälleen toki helpottaisi tehtävääni. Olisi pitänyt pitää suu kiinni.

Mäen päältä oli ”enää” tasan 100 kellotettua kilometriä, joten sen aikana tuo ero pitäisi kuroa umpeen. Saavuttuamme laskun loppuun, jatkui reitti todella kauniissa ja vaihtelevassa maalaismaisemassa. Ajoimme hyvässä, parinkymmenen kuskin ryhmässä reippaalla 40 km/h kilometrivauhdilla.

Noin 50 kilometrin kohdalla huomasin, että Karvinen jäi jälkeen ja syyksi paljastui ketjujen väliin mennyt takavaihtajan sähköjohto. Niin, nykyään vaihteiden huoltoon tarvitaan sähkömies, joka tarkistaa kytkennät ja koodari, joka ajaa vaihteisiin uudet päivitykset.

Koska johto oli poikki, ei takavaihtaja enää toiminut ja Karvisella oli tasan kaksi vaihdetta käytössä: etummaiset iso ja pieni ratas. Bongasimme erään tiimin huoltoauton, jonka pysäytimme ja heidän hedelmäveitsellään aloimme kuoria sähköjohtoa uudelleen toisiinsa liitettäväksi. Sitten paikalle kurvasi Mavicin huoltoauto, joka totesi puuhamme mahdottomaksi ja antoi kaimalle alle lainapyörän. Sillä matka jatkui noin 15 kilometriä.

Ajoimme taas isossa letkassa. Olin vetänyt oman osuuteni ja siirryin letkan perälle peesiin syömään geeliä ja juomaan urheilujuomaa. Kuulen Karvisen huudon ”Ketjut katkes!” ja mietin hetken: voisin jatkaa matkaa ja voittaa hänet ylivoimaisesti lopputuloksissa tai sitten voisin olla välittämättä lopputuloksesta, jolla ei ole mitään vaikutusta mihinkään ja jeesata kaveria.

Koitin huutaa myös Ollille ja Jussille, mutta he olivat liian kaukana ja juna meni menojaan.

Koska meillä ei ollut välineitä korjata ketjuja, ei vaihtoehdoksi jäänyt kuin koittaa mennä eteenpäin jollain keinolla ja odotella taas Mavicin huoltoautoa.

Se etenemiskeino oli työntäminen. Viiden kilometrin matkan minä poljin kahden edestä ja työnsin kaimaa satulasta. Karvinen nautti maisemista ja vallan rennosta etenemisestä, mutta huomautti välillä kovin hiljaisesta vauhdista.

Vihdoin meidät ohitti porukka kanadalaisia ja australialaisia, joilla oli ketjutyökalu. Saimme heidän avullaan ketjut korjattua ja jatkettua matkaa.

Kaikki meni hyvin, kunnes noin kilometrin päässä ketjut olivat taas jumissa: olin asentanut ne väärin takavaihtajalle. Ei muuta kuin huoltohommiin taas.

Teknisten ongelmien jälkeen jatkoimme matkaa meitä auttaneiden kavereiden kanssa ja tykittelimme viimeiset 50 kilometriä todella reipasta vauhtia telaketjun rullatessa vaihtovetoa noin 15 sekunnin välein. Ajaminen oli todella kivaa ja vauhdikasta. Mikään paikka ei sattunut, aurinko paistoi, matka taittui ja pätkä ennen maalia oli yksi viikon parhaista.

Saavuimme vihdoin ajanoton loppupisteelle, jossa tapasimme katoamistamme ihmetelleet joukkuetoverimme toisten maalioluidensa parista. Fiilis oli hyvä! Enää olisi 25 kilometrin valvottu paraati kohti Toulousen keskustaa ja sitten Haute Route 2015 olisi siinä! Tankkasimme pihvit ja ranskalaiset sekä muutaman (pienen) palkinto-oluen ja hyppäsimme taas pyörille.

Rullailimme valtavassa paraatissa loput kilometrit Toulouseen, ajoimme maaliin rinta rinnan joukkueen kanssa (Olli joutui lähtemään aikaisemmin lentonsa vuoksi) ja maalissa meitä odotti Mikan vaimo kahden samppanjapullon kera.

Maaliintulo oli jälleen kerran hieno hetki! Yli 800 kilometriä ja 20 000 nousumetriä oli takana. Fyysistä kipua, jäykkiä lihaksia, unen puutetta, jyrkkiä nousuja ja vauhdikkaita laskuja, takapuolen puutumista – ne olivat kaikki takana ja edessä olisi enää hyvästä seurasta nauttiminen, muistojen kertaaminen ja tulevien reissujen suunnittelu. Sekä huomenna vihdoin kotiin palaaminen.

Aina välillä täytyy käydä poissa, jotta osaa arvostaa sitä kaikkea mitä on kotona.

Kiitos Team OK Rule #5. Kiitos vaimo ja lapset. Kiitos kaikki sadat ja tuhannet ihmiset reitin varrella, jotka kannustivat meitä halki Pyreneiden. Kiitos Haute Routen mahtava porukka.

Yksi tarina päättyy tähän. Uusia odotellessa.

Petri

Ps. tähän loppuun vielä maalikylän kahvilasta bongaamani huoneentaulu. Aika osuvasti sanottu, vai mitä?